Voimme kokea vihaa, ahdistusta ja häpeää, mutta suurta surua koitamme vältellä kaikin keinoin. Vihasta saamme jonkinlaista voimaa, mutta suru saa meidät tuntemaan itsemme heikoksi. Surun salliminen tarkoittaa kontrollista irti päästämistä. Pelkäämme, että surun hyökyaalto pyyhkäisee ylitsemme, emmekä tiedä, mitä siitä seuraa. Kun ei ole varma, kestääkö tunnetta, se on parempi kätkeä. Mutta suru on vain näennäisesti piilossa. Voit sulkea sen pois mielestäsi, mutta et kehostasi.
Kehoon jumiin jäänyt surematon suru voi aiheuttaa epämääräistä ahdistuneisuutta, pelkoja tai fyysisiä oireita. Joskus kehossamme voi majailla vuosia tai jopa vuosikymmeniä vanhoja suruja, joille ei ole annettu lupaa nousta tietoisuuteemme käsiteltäväksi. Suuren surun taustalla voi olla traumaattinen tapahtuma esim. läheisen kuolema tai parisuhteen päättyminen. Traumaattinen ja surullinen kokemus voi olla myös asia, jota ei koskaan tapahtunut. Toteutumaton haave lapsesta, unelmien puolisosta tai siitä, ettei elämä mennyt niin kuin olisi toivonut.
Me ihmiset pelkäämme usein omia tunteitamme. Pelkäämme olla haavoittuvaisia. Mutta juuri haavoittuvaisuus nostaa todelliset tunteemme pintaan ja paljastaa syvälle kätketyt surumme. Jos uskallamme olla haavoittuvaisia, annamme surulle väylän purkautua ulos kehostamme. Silloin se ei enää sairastuta meitä. Suru on kuitenkin usein tunteiden suurin peikko. Se satuttaa ja sen vuoksi emme haluaisi joutua sen kanssa kasvotusten. Kestämme kyllä ahdistuksen, vihan ja jännityksen tunteet, mutta suru on epämiellyttävä vieras, joka viskaisee meidät tuntemattomalle maaperälle. Pelkäämme kuitenkin usein turhaan. Suru voi olla möykkynä kehossa aiheuttamassa jatkuvaa pahaa oloa, mutta jos annamme sen purkautua ja kestämme hetken sen tuottamaa tuskaa, voimme todella vapauttaa kehostamme ylimääräistä negatiivista energiaa.
Surun näyttämiseen liittyy usein häpeää. Pyydämme anteeksi, jos itkemme muiden nähden. Surun näyttäminen paljastaa meistä jotain hyvin henkilökohtaista. Sen vuoksi pidämme sen mieluusti sisällämme. Joskus olemme kätkeneet sen niin hyvin, ettemme enää itsekään tiedosta kantavamme kätkettyjä suruja. Ihmettelemme vain, mistä epämääräinen paha olo johtuu.
Suru ei tahdo sinulle pahaa. Suru haluaa tulla nähdyksi ja kohdatuksi, jotta se voi vapauttaa kehosi ja jatkaa matkaansa. Surun kohtaaminen vaatii myös taitoa kohdata itsensä myötätuntoisesti. Anna itsellesi lupa surra.
Miten kehoon jäänyt surematon suru kohdataan?
- Suru nousee käsiteltäväksi vasta kun olet siihen valmis. Mieli kyllä pitää tehokkaasti huolen siitä, että suojamuurit pysyvät yllä niin kauan, kun emme halua kohdata syvintä sisimpäämme.
- Jos emme koskaan pysähdy itsemme äärelle, emme anna kätketyille tunteille mahdollisuutta nousta tietoisuuteemme. Ota siis ajoittain hetki itsellesi. Meditoi, istu hiljaa ja hengitä. Kysy itseltäsi, mitä minulle kuuluu?
- Kaikkea ei tarvitse kohdata yksin. Keskustele tunteistasi hyvän ystävän, perheenjäsenen tai ammattilaisen kanssa.
- TRE-stressinpurkumenetelmän avulla voimme purkaa kehoon jääneitä traumoja ja tunnelukkoja. Saatat löytää kehostasi kohdan, jossa suru majailee. Onko se esim. lihasjännityksenä selässä, leukaperien kireytenä tai olkapään jumituksena?
“Surua kyynelin kastella täytyy,
jotta se puhkeais kukkaan.
Helli ja hoivaa, varoen vaali,
ettei se menisi hukkaan.
Pois älä oveltas käännytä koskaan,
suru jos koputtaa, milloin
pyydä se sisälle, syötä ja juota,
tarjoa yösija silloin.
Se, mitä kunniavieraasi kertoo
kätke se sydämees tarkoin.
Ei niitä oppeja kirjoista löydä,
et ostaa voi miljoonin markoin”.
“Suru on kunniavieras” – Jenni Vartiainen-
Lue lisää TRE-menetelmästä tästä
Viimeisimmät kommentit